Nuorimmaiseni kotiutui eilen Prometheus- leiriltä. Oli upeaa katseltavaa, kun nuoret leirillä halasivat toisiaan hyvästiksi ja hyvä etteivät tippaa vääntäneet silmäkulmiin, haikeita lähdön hetket. Leirillä oli 15 aikuistumisopin hakijaa, 10 tyttöä ja viisi poikaa. Taisi olla pojilla hyvät oltavat, ja romanssin poikasiakin syntyi. Meillekin on tulossa tyttöjä kylään, kuulemma. Tervetuloa. Ja poika on menossa tapaamaan joitain kavereita jonain päivänä.

Yksi olennainen piirre leireissä on, etenkin kun nuoret eivät tunne toisiiaan entuudestaan: on mahdollista päästä aiemmista rooleista eroon, edes viikoksi. Rakentaa ystävyyssuhteita ja tutustua ihmisiin ilman ennakko-odotusten paineita, sellaisena kuin juuri sillä hetkellä on.

Leirillä pojat tulivat juttuun hyvin keskenään, vaikka kaksi ja kaksi viidestä tunsi toisensa entuudestaan. Yksi ei tuntenut ketään. Mutta hyvin lähti yhteistyö käyntiin. Loppuviikosta leirin porukka hitsautui tiiviisti yhteen, ja se näkyi upeassa protujuhlassa, jossa minulla oli ilo olla mukana sunnuntaina.

Leiriläiset olivat miettineet elämän syviä kysymyksiä: suvaitsevaisuutta, omaa olemista, hyväksyntää, maailman tulevaisuutta, antaneet toisilleen hyvää palautetta, jotain kiitoskirjeitä. En muista yksityiskohtia, mutta tehneet monia asioita, joita olivat joutuneet pohtimaan pintaa syvemmältä. Hienoa.

Erityiseti minulla on syytä iloon, kun lapseni, jota esim, jotkut opettajat eivät juuri siedä silmissään, sai erityiskehuja leirin vetäjältä. Oli kyllin sopeutuvainen, oma-aloitteinen, kantoi vastuuta, käyttäytyi todella hienosti lukuunottamatta yövalvomisia, mikä oli kaikkien ongelma.

Illalla viuhuivat tekstarit, kännykkä soi yhtenään ja veikkaa, että irqissä, mesessä ja sähköposteissa tapahtui jos jonkinlaista viestinvaihtoa. Niin se lapsen maialma laajenee. Minussa herätti haikeutta se, että tajusin, että en voi kovinkaan paljoa enää vaikuttaa lapseni ajatteluun. Muut aikuiset ja lapset ovat yhä suurempi osa lapseni maailmaa. Perusta on rakennettu aikoinaa, nyt voin olla lapseni kanssaeläjä ja toivoa, etten tehnyt aikoinaan isoja peruuttamattomia mokia. 

.